Katselin uutena vuotena vierestä, kun kummityttöni pelasivat isänsä kanssa Fortnitea. Isäparka oli pelissä vähän harjaantumattomampi ja löysi itsensä piilottelemasta portaiden alta ilman aseita. Sillä välin kummityttöni puikkelehtivat kentän läpi luoteja väistellen viemään isälleen ampumavälineitä eteenpäin päästäkseen. Tilanne nauratti kaikkia – ehkä eniten minua.
On silmiä avaavaa tarkastella suhtautumistamme pelimaailmaan. Ihan sama millaisia olosuhteita, tilanteita tai pulmia pelimaailman sisällä meille tarjoillaan, suhtaudumme niihin harvemmin ongelmina. Olemmehan itse vapaaehtoisesti astuneet sisään ja osasimme jo ennalta odottaa, että kaikennäköistä kierrepalloa tarjoillaan ratkottavaksi.
Kun isä piilottelee ilman aseita portaiden alla, kyseessä ei ole ongelma vaan tilanne. Kun pelimaailman reunat alkavat kutistua ajaen pelaajia yhä lähemmäs toisiaan, kyseessä ei ole ongelma, vaan tilanne. Kun ammukset on loppu, noh, se nyt on jo melkein ongelma. Pelaaja silti harvoin jää voivottelemaan ongelmaansa. Taitava toteaa, että jaha, tilanne on nyt tämä, mistä saadaan lisää lyijyä?
Miksi teemme ongelmat ongelmiksi?
Teoreettisella tasolla voisimme siirtää tämän asenteen myös arkitodellisuuteen. Maito loppuu kesken aamukahvin: jaha, tilanne on nyt tämä, mistä saadaan lisää maitoa? Järjestelmä kaatuu kesken kaiken: jaha, tilanne on nyt tämä, miten tämä saadaan pystyyn? Projektin deadlineen onkin yllättäen enää kaksi päivää ja kaikki on vielä levällään: jaha, tilanne on nyt tämä. Mitä pitää tehdä, että tässä onnistutaan?
Oikein resilientit ihmiset pystyvät viemään tämän ajatuksen todella pitkälle. Olipa kyseessä sitten äärimmäinen sääolosuhde, vaarallinen tauti, potkut, kaatumispisteessä oleva projekti, hajonnut ihmissuhde tai muu ongelmallinen tilanne, heille se on nimenomaan tilanne. Vallitsevat olosuhteet, joiden kanssa on pärjättävä ja joiden puitteissa on keksittävä, mitä tehdään seuraavaksi. Vaikka maailman reunat kutistuvat ja aseista on ammukset loppu.
Eivät ongelmat tietenkään ole pelkästään näkökulmakysymys. Kukaan meistä ei ole niin vahva ja kaikkivoipa, että voisi aina suhtautua ongelmiinsa tilanteina. Mutta joskus saamme yllättävää voimaa, kun alamme katsoa elämäämme pelinä ja irtaannumme himan meitä koettelevista olosuhteista. Jos se auttaa selviämään, sitä kannattaa tutkia.
Haasteita vai ongelmia?
Onko tämä nyt vain yksi ilmentymä ajallemme raivostuttavasta kiertoilmaisujen käytöstä? Ettei saa puhua ongelmista vaan pitää puhua haasteista? Nähdäkseni ei. Jos on ongelma, niin on ongelma. Mutta mitä ongelmia meillä oikeastaan on, jos vaikeudet voi nähdä myös tilanteina?
Väittäisin, että meillä on pääasiassa viestintäongelmia. Pelissä viestintäkatkos voi aiheuttaa koko tiimin tuhoutumisen. Väärinymmärrys hankaloittaa työskentelyä ja päämäärä jää saavuttamatta. Kun meillä on konflikti, se on viestintäongelma. Kun deadline kaatuu niskaan, se on enimmäkseen uudelleenorganisoitumisongelma ja siten viestintäongelma. Motivaatio, yhteistyö, sitoutuminen, tiimin hyvinvointi, aikatauluttaminen ovat kaikki enemmän tai vähemmän viestintäongelmia.
Jos teknologia ei taivukaan siihen, mihin sen piti, se on tilanne. Miten siitä selviämme, on tiimin välisen keskustelun, nokkeluuden ja yhteisen sopimisen lopputulos. Siis viestintäongelma.
Miten erilaiselta elämämme näyttäisi, jos ottaisimme ongelmiemme aiheuttajan tilanteena, joka on syytä hyväksyä sellaisenaan? Ja jos sen jälkeen ottaisimme vakavasti siitä seuraavat viestintäongelmat ja keskittyisimme voittamaan ne? Luultavasti melko erilaiselta. Kun kummityttöni puikkelehtivat läpi kentän kohti portaiden alla piilossa kyykkivää isäänsä, mietin itsekseni, kuinka mahdotonta tilanne olisi ratkoa, jos heiltä vietäisiin mahdollisuus viestiä. Kykymme kommunikoida on lopulta paras aseemme ongelmallisissa tilanteissa.
Kirjoittaja
Elisa Heikura on koodareiden sielunelämästä kiinnostunut kommunikaatiovalmentaja, joka saa asioita tapahtumaan. Hänen intohimonaan on ihmisten välisen kanssakäymisen ymmärtäminen ja sitä hän opiskelee niin kirjoista kuin yrittäen ja armottomasti erehtyenkin.